On nää lapset vaan niin rakkaita. Niin ärsyttävän ihania ja rakkaita. On päiviä kun sitä vannoo ottavansa seuraavan äkkilähdön jonnekin timbuktuun ja lähtevänsä lataamaan sinne akkuja. Tai kun toivoo silmänsä sulkemalla olevansa jossain ihan muualla. Mutta mä luulen, että enemmän mun hermoja kiristelee (lasten ollessa täysin syyttömiä lapsille ominaisella käytöksellään) omat olotilat tai itsediagnosoinnin mahdottomuus.
Jos nyt jonkun verran valottaisin sitä, mitä tarkotan. Mulla on siis todettu migreeni joskus varhaisteini-iällä, mä oikeastaan ite oireet jo tunnistin, ku olin katellu vanhempien kohtauksia aika paljon. Muistan myös vielä aikaisemmasta lapsuudesta pahoinvointeja ja päiviä kun ei halunnu tehdä mitään ku vaa oli huono olo. Myöhemmin sain sit ite diagnoosin, ja lähes 10v sitten sain lisäksi vaikean masennuksen diagnoosin ja paniikkihäiriön. Ne oireilut tulee ja menee. Joan raskausaikana sain sellaisen migreenikohtauksen, että todellisuudentaju katos, puhe meni puuroksi ja oikea puoli tuntui olevan turta, Meaa odottaessa alkuraskaudesta ei ollu kovin montaa päivää, etteikö olis ollu koko ajan migreeni päällä. Tällöin hakeuduin ekaa kertaa neurologin vastaanotolle, kun en enää jaksanu "ota panadoli"-kommentteja. Mun migreenille ominaista on siis auraoireet eikä niinkään päänsärky. Sen päänsärky, mitä mulle tulee on ihan siedettävää. Usein migreeniin mielletään armoton pääkipu ja kivusta johtuva pahoinvointi ja oksentelu. Mulla migreeniin liittyy silmien valoarkuus, ääniherkkyys, jatkuva "nälkä", melkein narkoleptisiin kohtauksiin johtava väsymys ja ärtyvyys - sellanen, ettei niitä hermoja oikeasti ole nimeksikään. Jos ei puhuta jo mun valmiista luonteenpiirteistä olla törkysuinen ja mahdottoma herkkä tulistumaan. Tää neurologi sitten 2013 keväällä totesi ja kirjasti mulla olevan todella vaikeat migreenin oireet. Se helpotuksen tunne, kun tuli kuulluksi ja ymmärretyksi ja kaikkein eniten ehkä sitä, etten olekaan vaan luulosairas, vaan et ihan oikeesti nää mitä oudoimmat olotilat on ihan tosia ja ne kuuluu johonkin tiettyyn juttuun - migreeniin. Migreeni nyt on muutenkin aika vaikea ymmärtää niiden, ketä siitä ei koskaan oo kärsiny. Mä luulen (ja pelkään) ettei tuo mun aviomiehenikään täysin ymmärrä. Ihan rehellisesti, en ymmärrä minäkään. Neurologi totesi sitten masennuksen ja paniikkihäiriönkin olevan todennäköisesti liitännäisiä pahaan migreeniin - kukapa ei ahdistuisi tai pelkäisi kohtauksen iskevän jossain julkisella paikalla? Omalta osaltaan se stressi on jo yksi laukaiseva tekijä. Kuten uudet tilanteet ja vaikeat tilanteet. Tunnen siis olevani hyvin VAIKEA ihminen. Hormonaalisen migreenin piikkiin menis tietyssä kierron vaiheessa iskevät kohtaukset, mutta kun mulla ne on vaan koko ajan. Mua pelottaa jokainen aamu herätä, kun ei tiedä millanen päivä tulee. Mua pelottaa lähteä ovesta ulos, kun en tiedä, miten paha olo iskee kesken sen mitä ikinä olenkin suunnitellut tekeväni. Yksin se nyt olis vielä kohtalaisen helppoa jättää hommat kesken ja lähteä kotiin painuen peiton alle kärsimään. Mutta kun noi ihanaiset. Mua säälittää ja pelottaa, että niillä on todella tylsää ja kuivaa, tai että niille saattaa olla jopa pelottavaa, kun yhä lisääntyvissä määrin joudun toteemaan et "äiti ei nyt pysty, äiti ei nyt vaan voi kun äitillä on huono olo tai x"..
Nyt viimeaikoina on pukannu jatkuvan pahoinvoinnin, epämääräisen todellisuudentajunu lisäks tulla ihan armottomia huimauskohtauksia. Ja todettiin myös heikentynyt kuulo vasemmassa korvassa. Seuraavaa diagnoosiehdotusta pukkaa - Meniéren tauti. Asiasta kun oon puhunu ihmisten kanssa ni yleisin kommentti on ollu, et "mut onneks se ei oo mitään vakavaa". Nojoo, eihän se vakavaa oo, mut en mä ny koe kovin mukavaksikaan elää sohvanpohjalla itkien elämääni, ku oireiden takia ei pysty mitään tekemään. Pahiten ku huimaa ni en uskalla ees pienintä nostaa.. On tuntunu niin urpolta hakeutua lääkäriin, ku on sitä ja tätä ja tota, ja ongelmana on myös se, etten mä oikeasti tiedä et ooks mä vaan ihan luulotautinen!?
Nyt alkaa taas mennä siihen suuntaan omat henkiset jaksamiset, ettei sitä enää oo. Jaksamista siis. Sitten sekin ahdistaa. Ja kierre on valmis. Mua ärsyttää valittaa koko ajan, mua ärsyttää voida huonosti koko ajan. Tän hetkisten olojen kanssa on ihan tosiasia etten mä pysty töitäkään tekemään - ja sekin ahdistaa.
Kiitos, olen puhunu taas..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti