Oho, menikö tässä välissä monta kuukautta, vai ollaanko me vaan nopeita liikkeissä???

Joo. Nyt on sellanen juttu, että mä alan olemaan ihan kypsä lähes kaikkeen tässä.. sanoisko maailmassa vai yhteiskunnassa.

Huimauksien ja pahoinvointien takia ku hakeutuu hoitoon, luvataan yhtä mutta jotain ihan muuta tapahtuu. Ainakin hormonaalinen ehkäisy on nyt poistettu ja pitäis odotella sitten että laantuuko oireet sen poistamisen myötä. Jää nähtäväksi. Ihan 24/7 ei oo enää niin kamala olo, mutta en mä tiedä, onks 20/7 paljoa parempi. Lääkäri toivotteli vaan hyvää kesää ja käski ottaa yhteyttä Tampereella terveyskeskukseen. No, en ainakaan oo kuolemassa tässä ja nyt, ilmeisesti.

Tossa keväällä kun tuli eteen Jussin potkut Itellalta, ni sai taas ruveta miettimään näitä elämän suunnitelmia uusiksi. Jussi pääs toivomaansa kouluun, ja tarkoitus oli alottaa siellä elokuussa. Kerron kohta miksi menneessä aikamuodossa. No, sitten tulikin Jussille kesätöitä. Ja tieto ansiosidonnaisesta, että kotihoidontuki vähennetään ansiosidonnaisesta. No, kun on pupu pöksyssä ja kamala kiire tehdä johtopäätöksiä asioista, oltiin ihan tyrmistyneitä ja uskottiin suoraan se mitä paperilla lukee, sen enempää asiaan perehtymättä. No, sehän taas tietäisi tulojen tippumista entisestään aika radikaalisti.. Joten ei tässä enää kovin montaa vaihtoehtoa jää kun ruveta töihin paluuta jo syksyllä. TURHAUTUMINEN vois olla ensimmäinen sana.

Kaks viikkoa sitten sain ajatuksen, että entä jos saisinkin töitä Tampereelta. Ei olis kätilön töitä, mutta töitä kuitenkin. Rahaahan sitä jostain olis saatava, ja olin jo tossa viereisessä hoivakodissa keikkaillessa ihastunut siihen työhön ja yllätin itsenikin sillä, kuinka mukavalta tuntui olla töissä vanhusten parissa. Kouluaikana ku se ei todellakaan tuntunut hyvältä tai herkulliselta. Tuumasta siis toimeen ja lähdin kyselemään töitä. Töitä löytyikin heti, tai ainakin suullinen lupaus niistä. Sitten viikonloppuna pistin samantien asuntohakemusta vetämään, ja lapsille päivähoitohakemusta. Tiistaina tuli asuntotarjous, jota päätettiin sitten lähteä vielä katsomaan. Päivähoidon suhteen viisastuin soittamalla päivähoidon sihteerille, joka valaisi mua sen verran, että tilanne Tampereella on täysin katastrofaalinen - 200 lasta on vailla paikkaa, jotka elokuussa tarvitsevat hoitoa. Tyly ilmoitus oli, että turha kuvitella, että saan kaikkia lapsia samaan hoitopaikkaan, hyvä jos edes kahta. No.. We'll see.. Tässä jossain välissä kävin tarkistamassa tuon asian ansiosidonnaisesta vähennettävästä kotihoidontuesta, ja sehän tietysti oli niin, että se vähennetään ellei puoliso itse ole kotona hoitamassa lapsia ja täten pois työmarkkinoilta. No DAA.

Käytiin kattomassa asuntoa, ja se oli.. Kiva. Asumisen jäljet oli kyllä aika voimakkaat, ja mietittiin että asuntotarjouksen vois ottaa vastaan, mikäli siellä tehdään jotain pintaremonttia ennen meidän sinne muuttamista. Samalla kertaa kävin allekirjottamassa työsopimuksen. Ennen asunnon vastaanottamista oltiin jo alotettu kämpän pakkaaminen. Tai, sanottaisko siivous. Todettiin sitten, et no, hyvähän tästä kaikesta ylimääräsestä roinasta on eroon jokatapauksessa päästä, vaikka mihinkään ei muutettais. Maanantaina sitten soitin ja remonttia oli luvassa ja niinpä sitten hyväksyttiin asunto. Samana päivänä sai sitten Jussikin vielä puhelua aikaisemmin hakemastaan työpaikasta, että siellä olis paikka avoinna - pääsisi haastatteluun. Siinä vaiheessa Jussi sai sitten todeta, että pikkusen liian myöhään tuli, että nyt ollaan jo jalka tampereella. Samaisen puljun töitä ei tietenkään sitten löydy Tampereelta, että toimivat vaan pk-seudulla.

No, onneksi se ei ollut suora työtarjous, vaan kutsu vasta haastatteluun, ni ei haittaa kumpaakaan ihan niin pahasti.

Jos sitten palaisi asiaan noiden lapsukaisten suhteen. Voi olla, että tää muutto koskettaa niitäkin tavalla jos toisella. Jantulle kerroin, ni eka reaktio oli kyllä ehdoton kieltäminen tai kieltäytyminen. Pari päivää se asioita mietti ja pohti, kyseli paljon ja sitten totesi, että muuttaminen alkaa jo vaikuttaa ihan kivalta idealta. Toki mua harmittaa se, että kun se ei nyt kauheesti oo päivähoidossa kerenny täälläkään olemaan ni kovin laajaa kaveripiiriä sillä ei ole, vaan lähinnä tuo naapurin tyttö. Siinä on toki hyvätkin puolensa, ettei joudun niin monia kavereita hyvästelemään, mutta taitaa tuo sitten olla monen kaverin edestä tärkeä.

Mea-neitikin täytti 8kk ja strategiset mitat oli 69.2cm vartta ja 7165g painoa! Mun pieni tirppa. Ei enää ihan niin pieni, tasaisesti kasvaa omalla miinuskäyrällään! Taitoja on tullu paljon tässä kuukauden sisään. On opittu konttaamaan, nousemaan pystyyn ja jopa ottamaan askeleita tukea vasten. Hampaat uupuu. Pojilla on molemimlla tullu ekat hampaat n.6kk iässä, mut neiti porskuttaa ilman ollen kohta 8,5kk :) Yöt on edelleen ihan tuskasia, joten tosi mielenkiintoiset työpäivät mulle tiedossa.

Joa-herra puolestaan, tunnetaan myös nimellä Herra EI. Täytti eilen 2v! <3 Ja kylläpä se 2 veen elämä voikin olla HANKALAA. Tuleva nörtti taitaa olla. Juurikin tässä tätä blogia kirjoitellessa ja neidin ollessa päiväunilla herra haluaa, että dvd pyörii, ipadilla pitää leikkiä ja vielä samaan syssyyn ottaa äidin puhelinkin.. Ja näemmä soitella sinne ja tänne.. Jos jonkun noista yrittää ottaa pois, ni auta armias mikä maailmanloppu! Tai, jos vaikka tarttee syödä ruoka ennen jälkkäriä. Sitten taas muuten sosiaalisissa tilanteissa on rauhottunut, ja jopa varautunut nykyään. Sanoja ei tuu kauheesti, mutta lopputavuja paljon. Pottaillaan kovasti ja nyt kesällä pyritään olemaan vaipatta paljon, ni opittais silleen kans siihen vaipattomuuteen. Mittoja oli ronskilla 2veellä 13850g ja 91.1cm! Pitkä jätkä!

Nyt voisin taas mennä tuijottelemaan huoneita, ja miettiä, mitä pakkaan seuraavaksi. Enää 5 viikkoa muuttoon!! :)

Päivänsäteitä ja menninkäisiä

On nää lapset vaan niin rakkaita. Niin ärsyttävän ihania ja rakkaita. On päiviä kun sitä vannoo ottavansa seuraavan äkkilähdön jonnekin timbuktuun ja lähtevänsä lataamaan sinne akkuja. Tai kun toivoo silmänsä sulkemalla olevansa jossain ihan muualla. Mutta mä luulen, että enemmän mun hermoja kiristelee (lasten ollessa täysin syyttömiä lapsille ominaisella käytöksellään) omat olotilat tai itsediagnosoinnin mahdottomuus.

Jos nyt jonkun verran valottaisin sitä, mitä tarkotan. Mulla on siis todettu migreeni joskus varhaisteini-iällä, mä oikeastaan ite oireet jo tunnistin, ku olin katellu vanhempien kohtauksia aika paljon. Muistan myös vielä aikaisemmasta lapsuudesta pahoinvointeja ja päiviä kun ei halunnu tehdä mitään ku vaa oli huono olo. Myöhemmin sain sit ite diagnoosin, ja lähes 10v sitten sain lisäksi vaikean masennuksen diagnoosin ja paniikkihäiriön. Ne oireilut tulee ja menee. Joan raskausaikana sain sellaisen migreenikohtauksen, että todellisuudentaju katos, puhe meni puuroksi ja oikea puoli tuntui olevan turta, Meaa odottaessa alkuraskaudesta ei ollu kovin montaa päivää, etteikö olis ollu koko ajan migreeni päällä. Tällöin hakeuduin ekaa kertaa neurologin vastaanotolle, kun en enää jaksanu "ota panadoli"-kommentteja. Mun migreenille ominaista on siis auraoireet eikä niinkään päänsärky. Sen päänsärky, mitä mulle tulee on ihan siedettävää. Usein migreeniin mielletään armoton pääkipu ja kivusta johtuva pahoinvointi ja oksentelu. Mulla migreeniin liittyy silmien valoarkuus, ääniherkkyys, jatkuva "nälkä", melkein narkoleptisiin kohtauksiin johtava väsymys ja ärtyvyys - sellanen, ettei niitä hermoja oikeasti ole nimeksikään. Jos ei puhuta jo mun valmiista luonteenpiirteistä olla törkysuinen ja mahdottoma herkkä tulistumaan. Tää neurologi sitten 2013 keväällä totesi ja kirjasti mulla olevan todella vaikeat migreenin oireet. Se helpotuksen tunne, kun tuli kuulluksi ja ymmärretyksi ja kaikkein eniten ehkä sitä, etten olekaan vaan luulosairas, vaan et ihan oikeesti nää mitä oudoimmat olotilat on ihan tosia ja ne kuuluu johonkin tiettyyn juttuun - migreeniin. Migreeni nyt on muutenkin aika vaikea ymmärtää niiden, ketä siitä ei koskaan oo kärsiny. Mä luulen (ja pelkään) ettei tuo mun aviomiehenikään täysin ymmärrä. Ihan rehellisesti, en ymmärrä minäkään. Neurologi totesi sitten masennuksen ja paniikkihäiriönkin olevan todennäköisesti liitännäisiä pahaan migreeniin - kukapa ei ahdistuisi tai pelkäisi kohtauksen iskevän jossain julkisella paikalla? Omalta osaltaan se stressi on jo yksi laukaiseva tekijä. Kuten uudet tilanteet ja vaikeat tilanteet. Tunnen siis olevani hyvin VAIKEA ihminen. Hormonaalisen migreenin piikkiin menis tietyssä kierron vaiheessa iskevät kohtaukset, mutta kun mulla ne on vaan koko ajan. Mua pelottaa jokainen aamu herätä, kun ei tiedä millanen päivä tulee. Mua pelottaa lähteä ovesta ulos, kun en tiedä, miten paha olo iskee kesken sen mitä ikinä olenkin suunnitellut tekeväni. Yksin se nyt olis vielä kohtalaisen helppoa jättää hommat kesken ja lähteä kotiin painuen peiton alle kärsimään. Mutta kun noi ihanaiset. Mua säälittää ja pelottaa, että niillä on todella tylsää ja kuivaa, tai että niille saattaa olla jopa pelottavaa, kun yhä lisääntyvissä määrin joudun toteemaan et "äiti ei nyt pysty, äiti ei nyt vaan voi kun äitillä on huono olo tai x"..

Nyt viimeaikoina on pukannu jatkuvan pahoinvoinnin, epämääräisen todellisuudentajunu lisäks tulla ihan armottomia huimauskohtauksia. Ja todettiin myös heikentynyt kuulo vasemmassa korvassa. Seuraavaa diagnoosiehdotusta pukkaa - Meniéren tauti. Asiasta kun oon puhunu ihmisten kanssa ni yleisin kommentti on ollu, et "mut onneks se ei oo mitään vakavaa". Nojoo, eihän se vakavaa oo, mut en mä ny koe kovin mukavaksikaan elää sohvanpohjalla itkien elämääni, ku oireiden takia ei pysty mitään tekemään. Pahiten ku huimaa ni en uskalla ees pienintä nostaa.. On tuntunu niin urpolta hakeutua lääkäriin, ku on sitä ja tätä ja tota, ja ongelmana on myös se, etten mä oikeasti tiedä et ooks mä vaan ihan luulotautinen!?

Nyt alkaa taas mennä siihen suuntaan omat henkiset jaksamiset, ettei sitä enää oo. Jaksamista siis. Sitten sekin ahdistaa. Ja kierre on valmis. Mua ärsyttää valittaa koko ajan, mua ärsyttää voida huonosti koko ajan. Tän hetkisten olojen kanssa on ihan tosiasia etten mä pysty töitäkään tekemään - ja sekin ahdistaa.

Kiitos, olen puhunu taas..

Aika menee nopeesti.. ihan liian nopeesti.

Huh.

Vaunukoppa tuli vaihdettua pois, ja ratasosa tilalle. Minne mun vauva hävis?

Mun pieni nousee istumaan, kampeaa tukea vasten polviseisontaan ja yrittää kovasti ihan ylös asti! Se on oppinut tekemään hassuja ilmeitä ja konttaaminen tuntuu pikkuhiljaa syrjäyttävän  ryömimisen. MITÄ!? Missä välissä!? Mulla oli oikeesti vielä pari viikkoa sitten pieni vauva, mutta nyt siitä on ihan yhtäkkiä tullu tosi iso.. Tavallaan se on ihan sairaan ihanaa ja toisella tavalla tosi haikeeta..

Kesä kesä kesä!

Kesä tuli ja.. Sitten tuli yhtäkkiä taas tosi kylmä.

Toukokuukin oli ja meni. Ja mun isoin vauva täytti 6 vuotta!! Miten se voikin olla jo noin iso!

Keskimmäinen vauva lähentelee 2v ikää, ja uhma on kyllä sen mukainen. Mä en liiku MINNEKÄÄN tuon kanssa, ellei ole aivan välttämätön pakko. No, tänään oli pakko käydä laittamassa postiin muutama myyty vaippa ja oli taas kokemusta kerrakseen. En mä muista, että Janttu olis koskaan julkisesti saanu tollasia megaraivareita, ja on kiva huomata kuuluvansa siihen kastiin mitä aina aikaisemmin kaupungilla on kauhistellut - eiks noi oikeesti saa tota lasta käyttäytymään. No en saa. Ja jos vaikka yrittäisinkin vähän kovemmin, ni olis varmaan sossut kohta ovella jostain lapsen vapaudenriistosta ja kunnianloukkauksesta. Siltä se ainakin kuulostaa ku yrittää saada lasta lähtemään haluamaansa suuntaan. Ja jos kädestä ottaa kiinni ohjatakseen suuntaa oikeammaksi, niin lapsi huutaa kuin hinaaja, ja luulis että mä pilkon sen kättä jollain moottorisahalla.

Hiljasta on blogissakin pidelly. On vähän omia terveyshuolia. En oikein tiedä enää, mikä on normaali olotila. En tiedä, johtuuko tää kaikki jostain mega univeloista tai huonoista öistä noin yleensä, vai onks mulla joku aivokasvain ja teen kuolemaa. 5/7 on migreenioireet päällä, ja sitten se 2/7 on jotain omituista välimaastoa migreenin ja migreenittömän päivän välillä. Voisin väittää, ettei ole kovin mukavaa kun 98% ajasta huimaa, heikottaa, särkee päätä tai voi pahoin. Ja ei, en ole raskaana. Jokseenkin sekin vähentää niitä hermoja, mitä nyt tarttis ton uhmailijan kanssa. Toisaalta, sillon ku ei oo päällä migreeniä, huonoa oloa tai huimaa, ni sitä osaa kyl ottaa kaiken ilon irti niistä päivistä. Niin kai monet sitten kuvitteleekin, että oon joku megareipas pullantuoksuinen siivousintoilija. Not.

Mealla on taas pipo vinossa, joten se siitä pidemmästä blogiin panostamisesta. Yritän palailla taas paremmalla ajalla.