Enterorokko!

No, nyt saatiin ainakin yksi diagnoosi.

Enterorokko. Joa rupes huutamaan iltapalaa syödessä toissailtana siihen malliin ja kaivamaan suuta, että heräs epäilys rakkuloista. Kattelin kurkkuun ja jotain olin näkevinäni. Illalla sitten vielä ilmestyi suun ympärillekin näppylöitä ja kasvoihin noin muutenkin. Kuume ei ollu noussu enää aamulla, joten 3pv kuumetta oli riittävästi.

Seuraavat pari päivää onki ollu aika tuskasta säännöllisestä kipulääkityksestä huolimatta. Nälkä on herralla selkeesti kova, kaikkea pyytää mutta suuhunsa pistettyään alkaa huutamaan ja kaivaa pois suusta. Oikeastaan ainut, mikä on menny alas on piparit. Jännä sinällään, ku piparit ny ei oo mistään pehmeimmästä päästä. Oikeestaan aika karkeetakin. Lääkäri oli todennu, että ne nyt vaan on herran mielestä sitten niin hyviä, että voittaa suussa tuntuvan kivunkin. Samaisen lääkärin mukaan Joan nielu on harvinaisen pahasti rakkuloilla, ettei ihmettele yhtään jos ruoka ei maistu.

No, mullaki loppu kurkkukipu jo toissapäivänä, ja nousi kuume. Yllättävää. Eiköhän tää samaa oo kaikilla. Mealla menee vielä antibioottikuuri korvatulehdukseen, että joo. Eiköhän se sitten oo kohta silläkin. Janttu on ollu kans yskänen ja nuhanen, mut eilen sitten nuupahti ja tänään nous kuume oikein rytinällä. Äsken ku kattelin sen kasvoja, ni on silläkin näppylöitä vähän siellä ja täällä. Mietin tässä vaan, et onks tää nyt taas uus tauti vanhan perään, vai onks tää ollu joku pidempi versio enterosta eriskummallisin oirein? Kaikkialla missä oon lukenu enterorokosta, ni "useimmat sairastavat lieväoireisina" "oirekuvat vaihtelee"..Mistä tietysti pahin skenario on nestehukka niin pahojen rakkuloiden ja korkean kuumeen takia ja parin vkon perästä lähtevät kynnet.. Toivottavasti säästyttäis tolta viimeiseltä.  Ensimmäinen nyt ainakin vaikuttaa jo meidän kohdalla ohitetulta vaiheelta. Mutta harvemminpa on tullu itekki oltua niin raatona. Pitkään sellasta "sairastuako vai eikö sairastua" -meininkiä ihan järkyttävän kurkkukivun kera, ja sitten iskee lopulta kuume ja tadaa, tää äiskä on kyllä ollut ihan sänkykamaa. Tää oli vielä ihan hiton optimaalinen aika sairastaa... Veljen 50v synttärit olis ollu tänään, ja miehen piti lähteä vanhojen työkavereiden kanssa pikkujouluristeilylle. Mutta ONNEKS se jäi kotiin. Mä en olis ikinä selvinny hengissä ite kipeenä kahden kipeen lapsen ja yhden ihan saakelin energisen 1veen kanssa..

Että tällasta tänään. Mitäs sinne??

Syksy.. talvi... mitä vuodenaikoja näitä nyt onkaan.

Onkohan jotain muuttunut edellisestä postauksesta?

Eipä juuri.

PAITSI

Vauvani täyttää tänään 1v!! <3 Onnea Mea murulle. Ja onnea meille vanhemmille, ollaan taas yksi lapsi saatu pidettyä hengissä 1v ikään asti. Huomenna olis 1v neuvola. Sitten saa tietää mittoja. Niitä olennaismpia ja jännittävimpiä asioita pienen lapsen äitinä.

Muutoin tää arki on saikkuilua. joko oman voinnin tai lasten sairasteluiden takia ja töitä, sillon ku siihen kykenee.

Alotin tämän postauksen jo kirjoittamisen näemmä 3viikkoa sitten. Kertoo paljon taas siitä, kuinka aktiivinen bloggaaja oon. Noh, jatketaan kutakuinkin siitä mihin jäin.

Samana päivänä ku tytön synttärit oli, oli myös mulla pään magneettikuvaus. Vastauksia ei ole vieläkään kuulunut, joten sen perusteella melkein olettaisin, ettei mun päästäni mitään kuolemanvakavaa ole ainakaan löytynyt. Samaten tuossa kerkes jo olemaan silmälääkärikin, missä tuli tutkittua kaihit ja silmänpohjat ja näkö noin yleensä, mistä kans sain puhtaan paperit. Vähän on heikentynyt näkö, mutta hyvin pärjää ilman laseja.. Ei ollu silmänpohjissa mitään vikaa,

Ensilumi satoi, ja nyt se tuolla pari päivää myöhemmin näyttää hienosti sulavan pois. Suomen talvi <3

Mä olin omasta mielestäni jo ihan hyvin varustautunut talven tuloon, kun vaihdoin talvirenkaatkin jo muutama viikko sitten. Mut en mä sitten voinu ettiä mistään lumiharjaa esim... Ja koska hanskatkin on hukassa, ni sitä lumimassaa oli ihan kohtalaisen kiva putsata paljain käsin..

Mitäs vielä. Ainiin! Ollaan kipeinä. Oonko sanonu tästä aikaisemmin? Syksy ja taudit.. Ollaan siis.. miten sen ottaa, joko TAAS tai EDELLEEN kipeinä. Janttu tuntuu olevan se sitkeä sissi, joka vielä toistaseks on välttyny taudilta. Pikkusen se aivastelee, ja syö ku hevonen - ounastelen, että se tässä parin päivän sisällä on sekin kipeenä.

Itellä on joku hemmetin kurkkukuppa. Muistuu ikävästi mieleen 3,5v takainen kurkkukuppa-episodi, missä saikuttelin 2,5kk kunnes sitten päivystyksellisesti leikattiin nielurisat ja jäin sairaalaan vielä iv-antibiooteille, koska tulehdusarvot oli lähemmäs 300. Märkää sielä nielussa oli vaikka muille jakaa. Vaikka yritin mä sitä tarjota pois otettavaks jo paljon aikaisemminkin.. No, sen jälkeen ei oo kyllä ollu kurkkukipuja. Paitsi nyt. Paljon. Toista viikkoa on ollu kurkku kipee, mut ei kuumetta. Yskä siihen kaupan päälle, ja nyt näin viikon kipuilujen jälkeen vielä rupes räkää valumaan joka tuutista. Ensimmäistä kertaa elämässäni voin myös todeta tajuavani nyt niitä, jotka saattaa oksentaa yskiessä. Hyi hitto. Uutta mulle, oksennusfoobikolle, yökkäillä ku rupee yskittää. Tänään on eka aamu varmaan puoleentoista viikkoon, ku ei satu kurkkuun, mutta on kyllä muuten ihan tajuttoman voimaton ja kipeä olo. Perjantaina kävin lääkärissä, joka määräs mulle penisilliinikuurin angiinaan, ja kävin nieluviljelyssäkin. Tulehdusarvot tsekattiin samalla, ja ne oli 50. Eli pikkusen koholla ja nieluviljelyn vastaus pitäs tulla alkuviikosta. No, se siitä mun sairastamisesta. Mutta eipä oo taas mua näkyny töissä vähään aikaan. Ahdistaa, ku tilanne siellä ei muutenkaan oo mikään kiva, ni tuntuu pahalta olla sairauslomalla. Jos jotain positiivista, ni ei oo pahemmin ollu migreenejä... Tai sitten sitä ei vaan erota tän kaiken muun keskeltä :D

Joa puolestaan alotti tän taudin nostattamalla itelleen sellasen kepeen 40 asteen kuumeen, joka panadolista ja buranasta huolimatta laski jopa 39.7 asteeseen. Koko päivän se makas ku lahna ja illalla oletin sen jo käyneen yöunille, kun se sitten rupes yhtäkkiä huutamaan ihan hulluna. Juoksin yläkertaan, ja se oli kontillaan sängyllä, yritti nousta ylös mutta sen  vasen jalka ja käsi kramppas, sylissäkin se oli ihan jäykkä tikku ja huus vaan, vasen puoli koukistellen. Se meni siitä sitten ohi aika nopeesti, Lämpö siinä vaiheessa 39.8, ja oli n 1,5h aiemmin saanu pronaxenia ja panadolia. Annoin lisää panadolia ja jäin katselemaan mun kipeetä pientä.. Pohtien, että miten sitä uskaltaa ite nukkua.. Päätin soittaa terveysneuvontaan, jossa kuuntelivat kivasti ja ohjeistivat käymään päivystyksessä, ihan varmuuden vuoksi. Olin pakkailemassa jo tavaroita, kun soittivat sieltä takaisin ja sanoi jutelleensa kollegan kanssa, että ehkä parempi kuitenkin jos en yksin lähde ajamaan lasta päivystykseen vaan soitan 112, ja sieltä ambulanssi henkilökunta tulee arvioimaan tilanteen. Käytiin sitten Joan kanssa ambulanssikyydillä päivystyksessä kauniin torstai-illan kunniaksi. Seuraavana päivänä se oli jo ihan ok. Yskänen lähinnä, räkänen ei niinkään.

Mea sitten nosti kans itellensä kuumeen ja pe käytiin tk:ssa näyttämässä korvia. Lääkäri totes et on niin paljo vaikkua korvassa ettei näe, mut eiköhän se ihan hyvä ole. Huusi sitten koko pe-la yön. Eli ei äksönistä päästy silläkään kertaa ja lauantai aamuna lähdettiin acutaan istumaan, ja diagnoosina paha tulehdus vasemmassa korvassa. Uutta kuuria taas kehiin. Edellinenhän oli viikkoa aiemmin loppunut. Siinä sitten yskää, räkää, kuumetta,.. U name it, we have it!

Joa kerkes täs välos olemaan jo ihan hyvässä kunnossa, kunnes se eilen yhtäkkiä nappas silmäänsä pöpön jostain, ja taas istuttiin acutassa.. Kukaan ei kyllä kertonu mulle, miten mä saisin tollaselle 2v4kk vanhalle silmätippoja laitettua. En oo keksiny sitä vieläkään, vaikka eilen niitä laitettiin 4 kertaa, ja tänään jo paristi. Niin joo, ja sitten tänään sillä taas lähti kuume nousuun ja se on ihan superräkänen! Kivaa, ettenkö sanois..

Mä väittäisin, että tässä nyt kyllä on jo jotain ivaa kehissä mukana. Ei kenenkään ny tarttis ihan koko ajan tällasta kestää. Mea siirtyi ryhmiksestä Joan kanssa samaan ryhmään tonne päiväkotiin ja kerkeshän se siellä jopa päivän olemaan, ennenku on ollu sitten kotona taas sairastamassa. Huomenna sen pitäs saada rokotteita, mitkä jäi antamatta 1v neuvolassa korvatulehduksen takia, mutta saas nähdä.. No, sitten ollaan kipeinä taas rokotteiden ansiosta!

Vois tulla vielä hiljaisempaa blogiin, jos vaikka toivottelisin hyvät päivän jatkot nyt ja palaillaan sit ku ollaan terveinä. Öhö. Noh, mut mä meen nyt syömään ja sitten tsekkaa kuumeista Joaa joka nukkuu niin söpönä meidän sängyssä yläkerrassa.

Voihan SYKSY!

Syksy on täällä taas. Ja hoidon alotus. Ja taudit. Prkl.

Mä en niin jaksa tätä. Hävettää olla pois töistä koko ajan, joko siksi että on saanu muksuilta jonkun räkiksen tai sitten koska nää mun "olo" tai "migreenit" on ylivoimasen pahoina. Elokuun puolivälistä asti on nyt lapset ollu flunssassa ja vuoronperään aina pahenee ja helpottaa tauti. Mea kerkes jo tossa melkein parantua, ja kerkesinpä mä sitä jo melkein iloitakin.. Kunnes taas tänään valuu vihreetä paksua räkää ja on känkkäränkkä koko tyttö. Vein kuitenkin hoitoon täksi päiväksi, paska mutsi kun olen. Ite sairaslomalla migreenin takia, ja olis tosiaan ihan kiva, jos sais levätäkin että tää joskus menis ohi. En tiedä, kuinka paljon sitä sitten saa levättyä kun takaraivossa jyskyttää joku pikkupiru, joka hokee "paska mutsi! paska mutsi!".. Huoh. Helpottaako tää koskaan!?

Tampesteri!

Joo. Ei ole tää blogin kirjottaminen oikein mun juttu.. Mutta päivitellääs nyt taas välillä jotain.

Niin se 5 viikkoa meni ja hurahti, ja toiset 5 viikkoa siihen vielä melkeinpä päälle. Tampereella ollaan ja täällä ollaan nyt asuttu jo kuukausi! Aika menee nopeeta.

Lyhyesti muutosta, että se oli kamalaa, enkä haluu muuttaa enää ikinä! Sunnuntaina ku päästiin kotiin myöhään illalla, ni maanantaina olikin sitten jo työvuoro. Sitten niitä onkin ollut tasaiseen tahtiin.. Jussin piti olla kotona isäkuukaudella se 6 vkoa, mutta se haki töitä ja saikin sellaisia, niin isäkuukausi jäi aika tyngäksi! Työ on aina hyvä juttu, mutta vähän ristiriitainen olo siitä, että tarttee Meakin laittaa hoitoon sitten niin aikasin.

Oloista..

Mun oloni on yhtä vuoristorataa, just ku pääsee "nauttimaan" normaalista olosta, ni sit onki taas viikon verran ihan tajuttoman huono olo ja huimaa, oksettaa ja pyörryttää. Nyt en muista, kirjoitinko jo aiemmin, että se ihana kivenlahden tk-lääkäri laittoi suoraan lähetettä taysiin neurologille, ja sitä aikaa jäin sitten odottamaan. TAYSista tuli kirje,että lähete on osoitettu väärään paikkaan, että se on laitettu eteenpäin Hatanpäälle, josta tulisi aika sitten vastaanotolle myöhemmin. Kun mitään ei kuulunut, niin soittelinpa lähetteen kuulumisia kysellen, ja sihteeri hihkui iloisena puhelimessa että "kiva kun soitit!". Suunnitelmana olisi siis kaulasuonten ultraäänitutkimusta ja pään magneettikuvausta. No, niin mä olin vähän olettanutkin, että tehtäisiin.. Suurin kysymys taitaa vaan olla, että MILLON!?
Ei oikein osannut puhelimessa sanoa kuvauksiin pääsyn aikataulua, muuta kun että jonoa on. Ultraääneen pääsisin todennäköisesti nopeammin ja pään kuvaus todennäköisesti menisi lokakuun puolelle. Elokuun puolivälissä tällaisen kuuleminen vaikuttaa samalta kun olisi taas lyöty jo lyötyä.. Aika ultraääneen saapuikin aika nopeasti, ja yllätyin siitä, että se olisi jopa 8.9., eli ENS maanantaina! Pään kuvaukseenkin tuli vihdoin aika, ja se on 16.10., eli Mean synttäripäivänä ja lokakuun puolella, niinkun sihteerikin uumoili puhelimessa pari viikkoa takaperin.

Mutta lapsista..

Mea sai sitten hoitopaikan tuosta ihan läheltä yhdestä ryhmäkodista. Joa sai puolestaan paikan samasta tarhasta, kun missä Jan on eskarissa. Kerettiin me jopa käydä tutustumassa, kunnes sitten hoidon alkua edeltävänä viikonloppuna Joa alotti flunssalla, sitten sairastu Janttu, sitten Mea ja lopulta tietysti myös äiti. 4 saikkupäivääkin heti ekan kuukauden sisään uudesta työpaikasta.. Vähän harmittaa, mutta eipä tolle mitään voi.. Mea on kotiutunut hoitopaikkaansa oikein hyvin. Kädet ojossa on hoitotädin syliin siirtyny, ja taputtanut äidille kun on pyydetty vilkuttamaan! Joa puolestaan vetäny ihan megaraivareita kun on ollu mun aika lähteä.. Haettaessa on kyllä ollu leikit ihan käynnissä ja täydessä vauhdissa siellä, että mitä lie eroahdistusta.. Joahan näistä kolmesta on nyt periaatteessa ollut pisimpään kotihoidossakin. 4kk kerkes olla päiväkodissa kivenlahdessa vuosi sitten, mutta muutoin ollu kotona. Jan puolestaan alotti aikoinaan päivähoidon 11,5kk vanhana, ja Mea nyt sitten nuorimpana, 10kk1vko vanhana :)

Tampere..

Täällä ollaan se kuukausi asuttu ja ei kyllä varsinaisesti oo yhtään ikävä Espooseen. En mä kyllä ole kerenny käymään missään muualla kun töissä, mutta eipä se haittaa. Kotona on silti ihan koti-fiilis <3 Jussi on käyny kaupungilla, ja muuallakin pyörähtämässä jo. Mä vaan ihan lähinurkilla. Ykspäivä käytiin Jantun kanssa metsässä ettimässä sieniä, mutta sekin reissu jäi aika lyhyeks. Tosta Espoo-ikävästä sen verran, et kai sitä oli vaan niin tottunu siihen hiljaiseen elämään ja satunnaiseen älämölöön alakerrasta tai pihalta, että nyt kun tässä samassa pihapiirissä on 20+ lasta, jotka metelöi iltamyöhään, ni alkaa pikkusen kiristää. Mä mielummin kuuntelen niitä satunnaisia juoppoja ja kännirallattelioita, kun esiteinien "vittu saatana! vittu perkele, voi ny vittu!" -huutoja tosta pihalta sen 2-4h illalla. Nuoremmat penskat on ihan ok, ainakin toistaseks. Janttu on viihtyny enemmän ku hyvin pihalla. Sitä ei juurikaan oo näkyny kotona, muuta ku syömässä ja nukkumassa :) No.. Kohta on talvi ja kylmä ja kaikkee.. sit se varmaan viihtyy enemmän kotonakin.

Töistä..

Uusi duuni, uudet kuviot! Kauhusta kankeena alotin uutta hommaa. Uus paikkakunta, uus työ, uusi työn toimenkuva.. KAIKKI uutta. Mutta tähän mennessä kaikki muu on ollu positiivista, paitsi hiton kirjaus-ohjelmat!

Tänään..

Oon jääny yksin kotiin viikonlopuksi Mean ja Joan kanssa. Jussi lähti Viroon ja Janttu lähti mummolaan. Suunnittelin kaikkea kivaa meidän päänmenoks, mutta Joapa nosti kuumeen.. (ah, ihana tarhan aloitus). Saas nähdä mitä tää viikonloppu vielä tuo tullessaan..

Oho, menikö tässä välissä monta kuukautta, vai ollaanko me vaan nopeita liikkeissä???

Joo. Nyt on sellanen juttu, että mä alan olemaan ihan kypsä lähes kaikkeen tässä.. sanoisko maailmassa vai yhteiskunnassa.

Huimauksien ja pahoinvointien takia ku hakeutuu hoitoon, luvataan yhtä mutta jotain ihan muuta tapahtuu. Ainakin hormonaalinen ehkäisy on nyt poistettu ja pitäis odotella sitten että laantuuko oireet sen poistamisen myötä. Jää nähtäväksi. Ihan 24/7 ei oo enää niin kamala olo, mutta en mä tiedä, onks 20/7 paljoa parempi. Lääkäri toivotteli vaan hyvää kesää ja käski ottaa yhteyttä Tampereella terveyskeskukseen. No, en ainakaan oo kuolemassa tässä ja nyt, ilmeisesti.

Tossa keväällä kun tuli eteen Jussin potkut Itellalta, ni sai taas ruveta miettimään näitä elämän suunnitelmia uusiksi. Jussi pääs toivomaansa kouluun, ja tarkoitus oli alottaa siellä elokuussa. Kerron kohta miksi menneessä aikamuodossa. No, sitten tulikin Jussille kesätöitä. Ja tieto ansiosidonnaisesta, että kotihoidontuki vähennetään ansiosidonnaisesta. No, kun on pupu pöksyssä ja kamala kiire tehdä johtopäätöksiä asioista, oltiin ihan tyrmistyneitä ja uskottiin suoraan se mitä paperilla lukee, sen enempää asiaan perehtymättä. No, sehän taas tietäisi tulojen tippumista entisestään aika radikaalisti.. Joten ei tässä enää kovin montaa vaihtoehtoa jää kun ruveta töihin paluuta jo syksyllä. TURHAUTUMINEN vois olla ensimmäinen sana.

Kaks viikkoa sitten sain ajatuksen, että entä jos saisinkin töitä Tampereelta. Ei olis kätilön töitä, mutta töitä kuitenkin. Rahaahan sitä jostain olis saatava, ja olin jo tossa viereisessä hoivakodissa keikkaillessa ihastunut siihen työhön ja yllätin itsenikin sillä, kuinka mukavalta tuntui olla töissä vanhusten parissa. Kouluaikana ku se ei todellakaan tuntunut hyvältä tai herkulliselta. Tuumasta siis toimeen ja lähdin kyselemään töitä. Töitä löytyikin heti, tai ainakin suullinen lupaus niistä. Sitten viikonloppuna pistin samantien asuntohakemusta vetämään, ja lapsille päivähoitohakemusta. Tiistaina tuli asuntotarjous, jota päätettiin sitten lähteä vielä katsomaan. Päivähoidon suhteen viisastuin soittamalla päivähoidon sihteerille, joka valaisi mua sen verran, että tilanne Tampereella on täysin katastrofaalinen - 200 lasta on vailla paikkaa, jotka elokuussa tarvitsevat hoitoa. Tyly ilmoitus oli, että turha kuvitella, että saan kaikkia lapsia samaan hoitopaikkaan, hyvä jos edes kahta. No.. We'll see.. Tässä jossain välissä kävin tarkistamassa tuon asian ansiosidonnaisesta vähennettävästä kotihoidontuesta, ja sehän tietysti oli niin, että se vähennetään ellei puoliso itse ole kotona hoitamassa lapsia ja täten pois työmarkkinoilta. No DAA.

Käytiin kattomassa asuntoa, ja se oli.. Kiva. Asumisen jäljet oli kyllä aika voimakkaat, ja mietittiin että asuntotarjouksen vois ottaa vastaan, mikäli siellä tehdään jotain pintaremonttia ennen meidän sinne muuttamista. Samalla kertaa kävin allekirjottamassa työsopimuksen. Ennen asunnon vastaanottamista oltiin jo alotettu kämpän pakkaaminen. Tai, sanottaisko siivous. Todettiin sitten, et no, hyvähän tästä kaikesta ylimääräsestä roinasta on eroon jokatapauksessa päästä, vaikka mihinkään ei muutettais. Maanantaina sitten soitin ja remonttia oli luvassa ja niinpä sitten hyväksyttiin asunto. Samana päivänä sai sitten Jussikin vielä puhelua aikaisemmin hakemastaan työpaikasta, että siellä olis paikka avoinna - pääsisi haastatteluun. Siinä vaiheessa Jussi sai sitten todeta, että pikkusen liian myöhään tuli, että nyt ollaan jo jalka tampereella. Samaisen puljun töitä ei tietenkään sitten löydy Tampereelta, että toimivat vaan pk-seudulla.

No, onneksi se ei ollut suora työtarjous, vaan kutsu vasta haastatteluun, ni ei haittaa kumpaakaan ihan niin pahasti.

Jos sitten palaisi asiaan noiden lapsukaisten suhteen. Voi olla, että tää muutto koskettaa niitäkin tavalla jos toisella. Jantulle kerroin, ni eka reaktio oli kyllä ehdoton kieltäminen tai kieltäytyminen. Pari päivää se asioita mietti ja pohti, kyseli paljon ja sitten totesi, että muuttaminen alkaa jo vaikuttaa ihan kivalta idealta. Toki mua harmittaa se, että kun se ei nyt kauheesti oo päivähoidossa kerenny täälläkään olemaan ni kovin laajaa kaveripiiriä sillä ei ole, vaan lähinnä tuo naapurin tyttö. Siinä on toki hyvätkin puolensa, ettei joudun niin monia kavereita hyvästelemään, mutta taitaa tuo sitten olla monen kaverin edestä tärkeä.

Mea-neitikin täytti 8kk ja strategiset mitat oli 69.2cm vartta ja 7165g painoa! Mun pieni tirppa. Ei enää ihan niin pieni, tasaisesti kasvaa omalla miinuskäyrällään! Taitoja on tullu paljon tässä kuukauden sisään. On opittu konttaamaan, nousemaan pystyyn ja jopa ottamaan askeleita tukea vasten. Hampaat uupuu. Pojilla on molemimlla tullu ekat hampaat n.6kk iässä, mut neiti porskuttaa ilman ollen kohta 8,5kk :) Yöt on edelleen ihan tuskasia, joten tosi mielenkiintoiset työpäivät mulle tiedossa.

Joa-herra puolestaan, tunnetaan myös nimellä Herra EI. Täytti eilen 2v! <3 Ja kylläpä se 2 veen elämä voikin olla HANKALAA. Tuleva nörtti taitaa olla. Juurikin tässä tätä blogia kirjoitellessa ja neidin ollessa päiväunilla herra haluaa, että dvd pyörii, ipadilla pitää leikkiä ja vielä samaan syssyyn ottaa äidin puhelinkin.. Ja näemmä soitella sinne ja tänne.. Jos jonkun noista yrittää ottaa pois, ni auta armias mikä maailmanloppu! Tai, jos vaikka tarttee syödä ruoka ennen jälkkäriä. Sitten taas muuten sosiaalisissa tilanteissa on rauhottunut, ja jopa varautunut nykyään. Sanoja ei tuu kauheesti, mutta lopputavuja paljon. Pottaillaan kovasti ja nyt kesällä pyritään olemaan vaipatta paljon, ni opittais silleen kans siihen vaipattomuuteen. Mittoja oli ronskilla 2veellä 13850g ja 91.1cm! Pitkä jätkä!

Nyt voisin taas mennä tuijottelemaan huoneita, ja miettiä, mitä pakkaan seuraavaksi. Enää 5 viikkoa muuttoon!! :)

Päivänsäteitä ja menninkäisiä

On nää lapset vaan niin rakkaita. Niin ärsyttävän ihania ja rakkaita. On päiviä kun sitä vannoo ottavansa seuraavan äkkilähdön jonnekin timbuktuun ja lähtevänsä lataamaan sinne akkuja. Tai kun toivoo silmänsä sulkemalla olevansa jossain ihan muualla. Mutta mä luulen, että enemmän mun hermoja kiristelee (lasten ollessa täysin syyttömiä lapsille ominaisella käytöksellään) omat olotilat tai itsediagnosoinnin mahdottomuus.

Jos nyt jonkun verran valottaisin sitä, mitä tarkotan. Mulla on siis todettu migreeni joskus varhaisteini-iällä, mä oikeastaan ite oireet jo tunnistin, ku olin katellu vanhempien kohtauksia aika paljon. Muistan myös vielä aikaisemmasta lapsuudesta pahoinvointeja ja päiviä kun ei halunnu tehdä mitään ku vaa oli huono olo. Myöhemmin sain sit ite diagnoosin, ja lähes 10v sitten sain lisäksi vaikean masennuksen diagnoosin ja paniikkihäiriön. Ne oireilut tulee ja menee. Joan raskausaikana sain sellaisen migreenikohtauksen, että todellisuudentaju katos, puhe meni puuroksi ja oikea puoli tuntui olevan turta, Meaa odottaessa alkuraskaudesta ei ollu kovin montaa päivää, etteikö olis ollu koko ajan migreeni päällä. Tällöin hakeuduin ekaa kertaa neurologin vastaanotolle, kun en enää jaksanu "ota panadoli"-kommentteja. Mun migreenille ominaista on siis auraoireet eikä niinkään päänsärky. Sen päänsärky, mitä mulle tulee on ihan siedettävää. Usein migreeniin mielletään armoton pääkipu ja kivusta johtuva pahoinvointi ja oksentelu. Mulla migreeniin liittyy silmien valoarkuus, ääniherkkyys, jatkuva "nälkä", melkein narkoleptisiin kohtauksiin johtava väsymys ja ärtyvyys - sellanen, ettei niitä hermoja oikeasti ole nimeksikään. Jos ei puhuta jo mun valmiista luonteenpiirteistä olla törkysuinen ja mahdottoma herkkä tulistumaan. Tää neurologi sitten 2013 keväällä totesi ja kirjasti mulla olevan todella vaikeat migreenin oireet. Se helpotuksen tunne, kun tuli kuulluksi ja ymmärretyksi ja kaikkein eniten ehkä sitä, etten olekaan vaan luulosairas, vaan et ihan oikeesti nää mitä oudoimmat olotilat on ihan tosia ja ne kuuluu johonkin tiettyyn juttuun - migreeniin. Migreeni nyt on muutenkin aika vaikea ymmärtää niiden, ketä siitä ei koskaan oo kärsiny. Mä luulen (ja pelkään) ettei tuo mun aviomiehenikään täysin ymmärrä. Ihan rehellisesti, en ymmärrä minäkään. Neurologi totesi sitten masennuksen ja paniikkihäiriönkin olevan todennäköisesti liitännäisiä pahaan migreeniin - kukapa ei ahdistuisi tai pelkäisi kohtauksen iskevän jossain julkisella paikalla? Omalta osaltaan se stressi on jo yksi laukaiseva tekijä. Kuten uudet tilanteet ja vaikeat tilanteet. Tunnen siis olevani hyvin VAIKEA ihminen. Hormonaalisen migreenin piikkiin menis tietyssä kierron vaiheessa iskevät kohtaukset, mutta kun mulla ne on vaan koko ajan. Mua pelottaa jokainen aamu herätä, kun ei tiedä millanen päivä tulee. Mua pelottaa lähteä ovesta ulos, kun en tiedä, miten paha olo iskee kesken sen mitä ikinä olenkin suunnitellut tekeväni. Yksin se nyt olis vielä kohtalaisen helppoa jättää hommat kesken ja lähteä kotiin painuen peiton alle kärsimään. Mutta kun noi ihanaiset. Mua säälittää ja pelottaa, että niillä on todella tylsää ja kuivaa, tai että niille saattaa olla jopa pelottavaa, kun yhä lisääntyvissä määrin joudun toteemaan et "äiti ei nyt pysty, äiti ei nyt vaan voi kun äitillä on huono olo tai x"..

Nyt viimeaikoina on pukannu jatkuvan pahoinvoinnin, epämääräisen todellisuudentajunu lisäks tulla ihan armottomia huimauskohtauksia. Ja todettiin myös heikentynyt kuulo vasemmassa korvassa. Seuraavaa diagnoosiehdotusta pukkaa - Meniéren tauti. Asiasta kun oon puhunu ihmisten kanssa ni yleisin kommentti on ollu, et "mut onneks se ei oo mitään vakavaa". Nojoo, eihän se vakavaa oo, mut en mä ny koe kovin mukavaksikaan elää sohvanpohjalla itkien elämääni, ku oireiden takia ei pysty mitään tekemään. Pahiten ku huimaa ni en uskalla ees pienintä nostaa.. On tuntunu niin urpolta hakeutua lääkäriin, ku on sitä ja tätä ja tota, ja ongelmana on myös se, etten mä oikeasti tiedä et ooks mä vaan ihan luulotautinen!?

Nyt alkaa taas mennä siihen suuntaan omat henkiset jaksamiset, ettei sitä enää oo. Jaksamista siis. Sitten sekin ahdistaa. Ja kierre on valmis. Mua ärsyttää valittaa koko ajan, mua ärsyttää voida huonosti koko ajan. Tän hetkisten olojen kanssa on ihan tosiasia etten mä pysty töitäkään tekemään - ja sekin ahdistaa.

Kiitos, olen puhunu taas..

Aika menee nopeesti.. ihan liian nopeesti.

Huh.

Vaunukoppa tuli vaihdettua pois, ja ratasosa tilalle. Minne mun vauva hävis?

Mun pieni nousee istumaan, kampeaa tukea vasten polviseisontaan ja yrittää kovasti ihan ylös asti! Se on oppinut tekemään hassuja ilmeitä ja konttaaminen tuntuu pikkuhiljaa syrjäyttävän  ryömimisen. MITÄ!? Missä välissä!? Mulla oli oikeesti vielä pari viikkoa sitten pieni vauva, mutta nyt siitä on ihan yhtäkkiä tullu tosi iso.. Tavallaan se on ihan sairaan ihanaa ja toisella tavalla tosi haikeeta..